Heippa vaan, te jotka siellä jossain ehkä tavaatte näitä minun blogini ensimmäisiä huteria kirjaimia.

Näin alkuun täytyisi kaiketi hieman kertoa minusta? tai kertoa siitä mistä minä meinaan kertoa? Vai alkaa paahtamaan suoraan asiaan?  Vaikeita valintoja, koska en taida olla mikään mestari kynäilijä. En halua myöskään mitää turhaa liirumlaarumia jaaritella.

tämä blogin kirjoittaminen pälkähti päähäni viime yön heikkoina tunteina, kun jälleen tihrustin pimeää yötä itkuni takaa. Päätin, että ei näin.

Kaikki sai siis alkunsa siitä, kun joulun aikaan otsalleni nousi kylmä hiki. tajusin että käyttämämme ehkäisy on pettänyt.

Tein testin, viiva... ja kaksi.

Ensin meinasin jo naurahtaa, niinkuin kahdessa aikaisemmassa raskaudessa, jopa hymyilin. Kunnes tajusin.

Ei meidän pitänyt tehdä lapsia, tiesin että selkäni ei välttämättä kestä, tiesin, että talon remontti on kesken, palasin juuri töihin. Tiesin kaikki ne syyt siihen, miksi en nyt voisikaan nauraa aurinkoon sitä, kuinka hän on siellä.

Tumma varjo kietoutui sydämeen, pala painoi kurkkua.

Puhuimme mieheni kanssa asiasta ja olimme molemmat samaa mieltä. Tästä olisi paras luopua ennen kuin se olisi edes kunnolla totta. Yritin olla järkevä, silti se tuli, itku. En edes itse tienny miksi, vaikka silloin kaikki oli niin selvää.

Tämä asia oli uusi, en tiennyt minne soittaa ja mitä tehdä. Varmasti voitte kuvitella, että ei mieheni liioin osannut antaa vastauksia minulle. Soitin neuvolaan, väärä paikka. Soitin terveyskeskukseen, väärä paikka. Sieltä kuitenkin minut osattiin neuvoa perhesuunnittelun pariin, jonne varasinkin ajan. Pelästyin, aika meni kahden ja puolen viikon päähän. Pelästyin, niin kauanko joutuis odottaamaan. Mutta eihän ollut vaihtoehtoa.

Se aika kuitenkin tuli, minut otti vastaan mukava lääkäri joka ymmäri minua kyllä hyvin, kertoi faktat faktoita ja laittoi lähetteen sairaalaan. Taas sydämeni hyppäsi kurkkuun, kun lääkäri kertoi että aika tulisi ehkä n. 2 viikon päästä. Taasko joutuisin odottamaan. Tässä vaiheessa jo laskin, että raskausviikkoja tulisi olemaan 9 ennen kuin pääsisin sairaalaan.

Minulla oli aikaa miettiä,mietin, mietin, mietin. Kävimme pitkiä keskusteluja mikä olisi oikein. Minua pelotti se, että raskaus ehtisi jo noinkin "pitkälle".Mutta edelleen tulimme siihen lopputulokseen, että tämä vahinko ei ole nyt olleenkaan  oikeaan aikaan täällä, että sille voisi antaa mahdollisuutta....

Itkin monet illat sitä, teenkä väärin ja mikä on oikein.  Sitten tuli ensimmäinen aika gynen polille.

Lähdin matkaan yksin, koska mieheni jäi hoitamaan kipeitä lapsiamme kotiin. Tietenkin juuri silloin alkoi sairastelu. Olin jo varma, että tämä on jonkinlainen kosto siitä mitä olin menossa tekemään.

Minut otti vastaan vanhempi naislääkäri, jonka kanssa juteltiin asioita ja sitten myös ultrattiin, varmistettiin millä viikoilla raskaus on. Ja kyllä olin laskenut oikein. Viikkoja oli 9+1. Minulle se oli surullisen suuri määrä viikkoja.

Täälä päin on kuulemma tapana, että jos viikot ovat yli 9 niin keskeytys tehdään sairaalassa.

Tunsin koko ajan sydämeni hakkaavan ja koko ajan päässäni huusi ääni, teetkö oikein? Oletko varma? Et voi!!!!!!

Siirryin hoitajan kanssa pieneen toimistoon ja siellä minulle annettiin papereita ja kerrattiin vielä. Siinä päätin, että jos joku voima mailmassa laittaa tuon hoitajan kysymään minulta olenko varma niin soitan miehelle ja sanon, että nyt pannaan kroppa peliin ja pidetään tämä kaveri, taisin jopa toivoa että hoitaja kysyisi. Hän ei kysynyt. Minulle lyötiin pilleri kupissa nokan eteen ja sanottin - ota!

Minä otin...